Pakkasilla

Kenties kohta punaisen värin kiintiöni on täynnä, sillä aurinko kutkuttelee mukavasti ikkunan takana. Mutta vielä on lumetta se paiste, nimittäin lähes -40 asteen pakkaslukemat aamuisin pitävät tunnelman talvisena. Lisääntynyt valo on saanut kuitenkin aikaan siivousintoilun... eilen tuulettelin päivän petivaatteita ja kannoin ulos koko vaatekaapin sisällön. Hus hus pölyt ja tukala ilma. Ja taas olisi kirppisvuorollekin tarvetta.

Sisustuslehtiä selatessani huomaan kaipaavani jo raikkaampia värejä. Kohta on taas vihreän aika. Tämän kuukauden teemana on ollut myös, että keskeneräiset projektit pitäisi tehdä loppuun ennenkuin uusia saa aloittaa. Olenkin ommellut muutamia neulatyynyjä ja virkkaillut. Vielä odottaa tekemistään pari Tilda-enkeliä, muutama virkkaus sekä ne ikuisuusneuleet. No, katsotaan miten pitkälle tällä periaatteella mennään.

Ja Inkeri-terveisiä... eläinlääkäriaika piti perua, koska kurnutus palasi entistä voimakkaampana. Nyt on ollut tarvetta jo yöllisillekin marmatuksille. Mutta sittenpäs se nukuttaa mukavasti päivällä.

Sinisiä ajatuksia

Tällä erää syntyi hiukan sinistä. Amy Butlerin Memento in Midnight-kankaasta tuli viimein mekko... joo, tiedän, että näitä alkaa olla jo aika monia. Mutta tästä syntyi yksi parhaista. Kankaan suurien kuvioiden takia kohdistaminen oli hankalampaa, eikä kangasta riittänytkään hihoihin. Siispä yhdistelin mukaan hiukkasen ruutukangasta ja yksityiskohdaksi polvekenauhaa. Tykkään kovin tästä tunnelmallisesta kankaasta sekä  mekon slaavilaishenkisestä ilmeestä. Ja mielestäni ruutukangas piristää kokonaisuutta.

Sain tänään ne silmälasit. No, hieman on opettelua näiden kanssa. Ensimmäiseksi ajoin autolla autotallin seinään, koska etäisyydet olivat hieman hakusessa. Onneksi ei mitään vakavaa, sillä vauhti oli hiljainen ja rekisterikilpi vaan tömähti... joten nauruksihan se meni. Mutta jospa se tästä pikkuhiljaa.

Viikonlopun yli meillä asusti kurnuttava Inkeri. Neidin kauan odotettu mouru alkoi viimein ja se ilmeni onneksi lievänä. Kurinaa, purinaa ja lattialla kierimistä. Kissa oli todella lutuinen sekä hellyydenkipeä. Itse mouruaminen jäi vähemmälle ja yötkin menivät hiljaisuuden vallitessa. Kuitenkin tänä aamuna paikalla oli taas Neiti-Oma-Itsensä... se villikko, joka saattaa  leikin tiimellyksessä tarrata vaikka jalkaan. Tuumasin jo hänelle, että olisi ollut kiva, jos luonne olisi edes hiukan tasaantunut. Mutta ei, meno on taas samaa vanhaa.

Korupajalta